Bags’ Groove (1957)
Loppujen lopuksi Miles Davis kiehtoi niin jazzin, rockin kuin klassisen musiikin ystäviä. Mutta 1940-luvulla hän oli ollut teini-ikäinen trumpettitoivo Charlie Parkerin parina, ja vuoteen 1954 mennessä, jolloin tämä sessio äänitettiin, hänellä oli hillityn persoonallinen versio vallankumouksellisesta bebop-soundista. Sonny Rollinsin ja Thelonious Monkin rinnalla hän paljastaa sen tässä.
Miles In the Sky (1968)
Pätkittäin kiehtova setti seuraavalta vuosikymmeneltä, jossa liputetaan Milesin alati muuttuvaa siirtymää vapaasti svengaavasta jazzista rockiin. Saksofonisti Wayne Shorter pohdiskelee, alkukantainen soul-tähti George Benson soittaa ytimekästä kitaraa, Herbie Hancock debytoi aiemmin jazzyyn kuulumattomalla Fender Rhodesilla ja Tony Williams rummuttaa täydellisen myrskyn.
The Man with the Horn (1981)
Miles paloi kattavasti loppuun vuonna 1975, mutta vaikka hänen paluunsa kuusi vuotta myöhemmin olikin epävarmalla pohjalla, 1970-luvun särmikkyys oli nyt pehmentynyt varhaisen lyyrisyytensä uudelleen löytämisen myötä. Hyvät alkuperäiskappaleet, kuten Back Seat Betty, jossa on haikea trumpetti ja Marcus Millerin kovaotteiset bassokoukut, tulivat ohjelmistoon.
Amandla (1989)
Marcus Miller, Milesin 1980-luvun svengali, sävelsi ja tuotti kiiltävästi tämän Etelä-Afrikan apartheidista vapautumiselle omistetun myöhäisuran setin. Se on aiheeseensa nähden hieman kevyt, mutta Jaco Pastoriusin tribuutti on sekä svengaava että sielukas, ja nimiballadi on katkeransuloinen akustinen Miles koskettavimmillaan.
Panthalassa: Miles Davisin musiikki 1969-1974 (1998)
Kekseliään tuottajan ja soittajan, Bill Laswellin, tekemiä remixejä Miles Davisin 1970-luvun voimakkaasti kokeellisesta musiikista, mukaan luettuna In a Silent Way. Vaikka Laswellin kaikuisat, bassoa pumppaavat ja biittejä heiluttavat käsittelyt joskus vääntävät alkuperäiset kappaleet aivan väärään muotoon, niiden luojan henki kulkee kaiken läpi.
L’Ascenseur Pour L’Echafaud (1958)
Ohjaaja Louis Malle palkkasi Pariisista pitävän 31-vuotiaan Milesin ja ranskalais-yhdysvaltalaisen bändin, johon kuului bebop-rumpali Kenny Clarke, improvisoimaan soundtrackin noirmaiseen vuoden 1958 trilleriinsä L’Ascenseur Pour L’Echafaud (Hissi telineelle). Pelkän visuaalisen ilmeen perusteella trumpetisti heijasteli elokuvan lohdutonta romantiikkaa täydellisesti.
On the Corner (1972)
Bill Laswell, Milesin postuumi remiksaaja, kutsui vuoden 1972 On the Corneria ”mutanttihiphopiksi” – muut ovat kuulleet dubia, esipunkia, drum’n’bassia ja paljon muuta sen valtamerenomaisessa, paksutekstiilisessä, harmoniakuvioidussa, useiden koskettimistojen, yliäänien, saksofonien ja lyömäsoitinten myllerryksessä. Pitkään huomiotta jätetty sessio on matkalla kohti kuntoutusta.
Miles Davis: Vol 2 (1956)
Miles piti mieluummin kärsivällisyydestä, jännityksestä, vapautuneisuudesta ja äänensävyn ilmaisuvoimasta kuin bebopille usein tyypillisistä nuottien vyöryistä. Tällä tyylikkäällä 50-luvun kokoelmalla, jossa mukana ovat saksofonisti Jackie McLean, pianisti Horace Silver ja rumpali Art Blakey, kuullaan sekä Miles Davisin balladimaista eleganssia että joitakin hänen varmimpia improvisaatioitaan bop-grooven päällä.
Relaxin’ with the Miles Davis Quintet (1958)
Milesin harrastajat puhuvat hänen ”ensimmäisestä ja toisesta suuresta kvintetistään”. Toinen oli 1960-luvun ryhmä, johon kuuluivat Wayne Shorter, Herbie Hancock, Ron Carter ja Tony Williams. Tämä, saksofonisti John Coltranen kanssa, on häikäisevä ensimmäinen. Kontrasti vetäytyvän, viiltävän trumpetistin ja sammumattoman Coltranen välillä on lumoava.”
Aura (1989)
Tanskan hallitus myönsi Miles Davisille vuonna 1985 normaalisti klassisen Sonning-palkinnon, ja tanskalainen trumpetisti Palle Mikkelborg kirjoitti tähdelle orkesterisuvun ja – jollakin tavalla – sai hänet soittamaan siinä. Erinomaiset soolot sitoutuneelta ja tarkkaavaiselta Milesiltä, joka navigoi Mikkelborgin viittauksissa kaikenlaiseen 1900-luvun musiikkiin.
You’re Under Arrest (1985)
Milesin viimeinen sessio Columbia Recordsille, sisältäen erityisesti kauniita tulkintoja kahdesta pop-kappaleesta – Cyndi Lauperin Time After Time ja Michael Jacksonin Human Nature. Silmiinpistävää on myös kitaratulokas John Scofieldin nopea ja mutkitteleva nimikappaleen blues, yksi Milesin myöhäiskauden kokoonpanon hienoista omaperäisistä sävellyksistä.
Bitches Brew (1969)
Tiheä, synkkä latin-fuusioeepos Bitches Brew oli sekä tuotannon että muusikkotaidon merkkipaalu loistavalta yhtyeeltä, johon kuuluivat Wayne Shorter, John McLaughlin, Chick Corea ja Jack DeJohnette. Soittajat improvisoivat tuntikausia; tuottaja Teo Macero ja Miles leikkasivat ja liimasivat tulokset myöhemmin erillisiksi kappaleiksi.
Milestones (1958)
Milestones on Kind of Bluen ohella mestariteos 1950-luvun kvintetiltä, johon kuului John Coltrane – tässä gospelmaisen alttosaksofonisti Julian ”Cannonball” Adderleyn toimesta sextetiksi laajennettuna. Jousikas, ilmava nimikappale on loistava, samoin kuin johtajan viiltävä improvisaatio Thelonious Monkin Straight, No Chaser -kappaleeseen.
Sketches of Spain (1959-60)
Miles Davis viihtyi parhaiten pienryhmissä, mutta oli myös runollinen solisti konserttimaisissa rooleissa big bandin kanssa. Hänen pitkä ja hedelmällinen suhteensa kanadalaisen säveltäjän ja sovittajan Gil Evansin kanssa pääsee näyttävästi tuulettumaan espanjalaisista teemoista, kuten hehkuvasta Concierto de Aranjuezista ja hiljaisen keskustelevasta Soleasta.
The Complete Live at the Plugged Nickel (1995)
Mahdollisesti kaikkien aikojen paras esitys ”toisesta suuresta kvintetistä” työssään. Chicagon Plugged Nickel -klubilla upeasti livenä nauhoitetulla setillä Miles, Wayne Shorter, Herbie Hancock, Ron Carter ja Tony Williams keksivät pienyhtyejazzin uudelleen lähes psyykkisen joustavalla ajoituksella ja lennokkaalla harmonisoinnilla.
Birth of the Cool (1957)
Nuorukainen Miles halusi soittaa bebopin vallankumouksellisia konsepteja sen ensimmäisiä edelläkävijöitä eteerisemmällä, kärsimättömämmällä tavalla. Samanhenkisten sielujen, kuten saksofonistien Gerry Mulliganin ja Lee Konitzin sekä säveltäjä/järjestelijä Gil Evansin kanssa hän muodosti tämän herkästi uraauurtavan kamarikokoonpanon, joka vaikuttaa jazzin soundiin edelleen.
Porgy and Bess (1959)
Kaunis muokkaus Gershwinin oopperasta – jos ottaa huomioon tai jättää huomioimatta vajaasti harjoitellun orkesterin hiukan huteran osaston soittamisen – Milesin trumpetin kohotellessa Gil Evansin sovittaman orkesterin yläpuolella. Hänen kehotuksensa orkesterin huutojen yli Prayerissa ja hänen notkea, liukuva soolonsa Summertimessä erottuvat edukseen.
Jack Johnson (1970)
Nyrkkeilylegenda Jack Johnsonista tehdyn elokuvamusiikkitehtävän pohjalta Miles käynnisti uuden yhtyeen (palkaten muun muassa Stevie Wonderin basistin Michael Hendersonin) ja rakensi pitkistä studiohäiriköinneistä ja radikaaleista editoinneista mukaansatempaavan kovan rokkaavan soundin. Tässä tinkimättömässä musiikissa on hänen seuraavien viiden vuoden siemenensä.
In a Silent Way (1969)
Aika pysähtyy tässä Davis-klassikossa vuodelta 1969. Sähköiset äänet ja tekstuurit (erityisesti uudelta kitaristilta John McLaughlinilta ja kosketinsoittajalta Joe Zawinulilta) tekevät selvän pesäeron trumpetistin akustisiin yhtyeisiin – mutta Milesin torvi ja Wayne Shorterin keikkuva sopraanosaksofoni hahmottelevat kohtia, joissa on hienoa, vastustamatonta rauhallisuutta.
Kind of Blue (1959)
Tuntijoiden ja fanien suuresti kunnioittama, kestävää nykyaikaista soundia säteilevä ja epäjazz-tyylinen Kind of Blue – vuoden 1959 sessio, joka nauhoitettiin vain muutamassa tunnissa ja minimaalisilla harjoituksilla – muutti tapaa, jolla kuuntelijat ja harrastajat kaikkialla kuulivat ja tekivät musiikkia. Milestones-yhtye, jossa soittivat John Coltrane ja Cannonball Adderley saksofoneilla, oli ydin, johon lisättiin siro pianisti Bill Evans, ja moodien käyttö laulusointujen sijaan kauttaaltaan antoi musiikille sellaista eteeristä, vapaasti assosiatiivista avaruutta, joka vetää jazzin pariin uusia kuulijoita tänäkin päivänä.