Elegy Written in a Country Churchyard by Thomas Gray

Luettele Elegy Written in a Country Churchyard

• 1 Summary
• 2 Analyysi Elegy Written in a Country ” esittelee kaikkitietävän puhujan, joka puhuu lukijalle. Ensin hän seisoo yksin hautausmaalla syvällä ajatuksissaan. Siellä ollessaan hän miettii sinne haudattuja vainajia. Hautausmaa, johon tässä viitataan, on Buckinghamshiren Stoke Pogesissa sijaitsevan kirkon hautausmaa. Puhuja pohtii ihmiselämän loppua koko runon ajan. Hän huomauttaa kuoleman väistämättömyydestä, jonka jokainen yksilö joutuu kohtaamaan.

  Sen lisäksi, että puhuja suree jonkun menettämistä, hän muistuttaa elegian puhujaa siitä, että kaikki ihmiset kuolevat jonain päivänä. Kuolema on väistämätön ja luonnollinen asia jokaisen elämässä. Kun joku kuolee tänään, huomenna vieras ihminen näkee henkilön hautakiven. Uteliaisuudesta hän kysyy kyläläiseltä sinne haudatusta henkilöstä. Kyläläinen vastaa, että hän tunsi miehen. Hän lisää, että hän oli nähnyt hänet eri paikoissa. Joskus hän myös huomauttaa, että hän oli eräänä päivänä lakannut näkemästä miestä, ja sitten oli hautakivi.

  Runossa Gray, runoilija itse, kirjoittaa oman hautakirjoituksensa. Hän sanoo, että hänen elämänsä on täynnä surua ja masennusta. Hän tuntee kuitenkin ylpeyttä osaamisestaan. Hän kutsuu sitä vertaansa vailla olevaksi. Lisäksi hän sanoo, että ”kukaan ei ole täydellinen tässä maailmassa”. Niinpä hän pyytää lukijaa olemaan tuomitsematta ketään hautausmaalla. Jokainen sielu on erilainen ja lepää ikuisesti hautausmaalla. Lopuksi runoilija päättää puhujan kautta elegian sanomalla, että kuolema on väistämätön tapahtuma tässä maailmassa. Hän sanoo myös, että ihmisen ponnistelut ja kamppailut menestyä elämässä päättyvät kuolemaan. Näin ollen kuolema voittaa ihmisen riippumatta siitä, miten hän on onnistunut ja/tai epäonnistunut pyrkimyksissään elämänsä aikana.

  Lukea runo ilman analyysiä klikkaamalla tästä. Voit myös lukea lisää Thomas Grayn runoja.

  Analyysi teoksesta Elegy Written in a Country Churchyard

  Säkeistöt 1 – 4

  Kellonaika soi eropäivän kellon,

  Laulava lauma tuulee hitaasti leen yli,

  Kyntömies kotiinpäin raivaa väsyneen tiensä,

  Ja jättää maailman pimeyteen ja minuun.

  Nyt katoaa hohtava maisema näköpiiristä,

  Ja koko ilma on juhlallisessa hiljaisuudessa,

  Paitsi siellä, missä kovakuoriainen pyöräilee humisevassa lennossaan,

  Ja unelias soitto tyynnyttää kaukaista taittoa;

  Selvä, että tuolta murattipuutarhasta

  Murjottava pöllö valittaa kuulle

  Sellaisista, jotka vaeltavat hänen salaisen keulansa lähellä,

  Häiritsevät hänen ikivanhaa yksinäistä valtakuntaansa.

  Noiden jylhien jalavien alla, tuon marjakuusen varjossa,

  Siellä missä turve moneksi multaiseksi kasaksi kasaantuu,

  Kukin ahtaassa sellissään ikuisiksi ajoiksi,

  Nukkuvat kyläkylän karkeat esi-isät.

  Kuten se alkaa, ”Elegy Written in a Country Churchyard”, alkaa maaseudun illan kuvauksella. Kirkon iltakello kertoo päivän kulusta. Karja vuotaa verta kääntyessään kotiinpäin. Myös väsyneet maanviljelijät seuraavat perässä. Pimeys alkaa peittää maailman. Puhuja eli runoilija seisoo hautausmaalla. Kaikki on hiljaista ja. Vain majava surisee ja pöllö huutaa. Jalavien joukossa on hautausmaa. Se kuuluu kylään. Hautausmaalle on haudattu kyläläisten esi-isiä.

  Säkeistöt 5 – 8

  Aamun suitsutusta hengittävän tuulen huuto,

  pääskynen twitt’ring olki-rakenteisesta vajasta,

  Kukon räikeä kirkkaus, tai kaikuva torvi,

  ei enää herätä heitä matalasta vuoteestaan.

  Heille ei enää palaa liekehtivä tulisija,

  Eikä kiireinen kotiäiti iltahuoltajansa:

  Eivät lapset juokse isänsä paluuta hyssyttelemään,

  Eivätkä kiipeä hänen polvilleen kadehdittua suudelmaa jakamaan.

  Kuinka usein sato heidän sirppinsä antoi,

  Heidän uurteensa usein rikkoi itsepäinen pelto;

  Kuinka riemukkaasti he ajoivat ahkionsa pellolle!

  Kuinka kumarsi metsä heidän jykevän iskunsa alla!

  Älköön kunnianhimo pilkatko heidän hyödyllistä uurastustaan,

  Heidän kotoisia ilojaan ja kohtaloaan hämärän peittäkö,

  Eikä Suurmielisyys kuuntele halveksivasti hymyillen

  Köyhien lyhyitä ja yksinkertaisia vuosilukuja.”

  Näissä ”Maaseudun kirkkomaalle kirjoitetun Elegyn” säkeistöissä runoilija jatkaa kertomalla hautausmaalle haudatuista ihmisistä. He nukkuvat sängyissä, jotka ovat matalalla maassa. Mikään ääni ei herätä heitä. Pääskyn viserrys, kukon aamuhuuto, edes torvi ei herätä heitä. Kukaan ei enää välitä heidän vaimoistaan ja lapsistaan. He olivat ahkeria miehiä eläessään. Heidän kyntönsä, sadonkorjuunsa ja maanviljelyksensä oli tehokasta. Puhuja pyytää olemaan halveksimatta heidän yksinkertaista elämäänsä ja kovaa työtään. Kunnianhimoiset ihmiset pitävät kyläelämää yksinkertaisena. Mutta kyläläisillä oli ilonsa ja surunsa aivan kuten muillakin.

  Säkeet 9 – 12

  Heraldiikan kerskakulttuuri, vallan mahtipontisuus,

  Ja kaikki se kauneus, kaikki se rikkaus, mitä ikinä annettiin,

  Odottaa yhtä lailla th’ väistämätöntä tuntia.

  Kunnian polut vievät vain hautaan.

  Älkää te, ylpeät, syyttäkö näitä,

  Jos Mem’ry heidän haudalleen ei pokaaleita nosta,

  Jossa pitkin pitkää käytävää ja säestettyä holvia,

  Soihtuva hymni paisuu ylistyksen sävel.

  Voiko tarinallinen uurna tai elävä rintakuva

  Takaisin kartanoonsa kutsua katoavaa henkeä?

  Voiko kunnian ääni herättää hiljaisen tomun,

  Tai Flatt’ry rauhoittaa Kuoleman tylsän kylmän korvan?

  Ehkä tähän laiminlyötyyn paikkaan on laskettu

  Joku sydän, joka kerran oli raskaana taivaallisella tulella;

  Kädet, joita valtakunnan sauva saattoi heiluttaa,

  Tai herättää hurmioon elävän lyyran.

  Myös runoilija sanoo, ettei köyhä ole kuolemassa rikkaita huonompi. Vääjäämättä jokainen ihmiselämä päättyy kuolemaan. Kauneus, rikkaus, loisto johtavat kaikki väistämättömään loppuun. Kyläläisen haudalla ei ole seremonioiden ja hautakivien loistoa. Mutta mikään niistä ei voi tuoda ihmistä takaisin elämään. Joten niistä ei ole mitään hyötyä. On muistettava, että kukaan ei tiennyt, että joku kuolleista kyläläisistä olisi saattanut saavuttaa suuruuden elämässään. Siksi sinne voi olla haudattu hallitsija tai runoilija.

  Säkeet 13 – 16

  Mutta Tieto heidän silmissään hänen runsas sivunsa

  Runsaasti ajan saalista ei koskaan rullautunut,

  Kylmää katumusta tukahdutti heidän ylväs raivonsa,

  Ja jäädytti sielun nerokkaan virtauksen.

  Täynnä moni jalokivi puhtaimman säteen seesteinen,

  Meren pimeät syvyydettömät luolat kantaa:

  Täynnä moni virtaus syntyy punastumaan näkymättömiin,

  Ja tuhlaamaan makeuttaan aavikon ilmaan.

  Joku kylä-Hampden, joka rohkealla rinnalla

  peltojensa pikku tyrannia vastusti;

  Joku mykkä kunniaton Milton täällä lepääköön,

  Joku Cromwell maansa verestä syyllinen.

  Luetteloisten senaattien suosionosoitukset käskyttää,

  Tuskan ja turmion uhkaukset halveksia,

  Hymyilevään maahan runsauden hajottaa,

  Ja kansakunnan silmissä historiansa lukea,

  Näissä säkeistöissä, runoilija huomauttaa, olisi lahjakkuutta myös kuolleilla kyläläisillä. Sinne saattaisi olla haudattu Milton tai Cromwell. He eivät saaneet tilaisuuksia todistaa itseään. Kuin syvälle meren alle kätketyt jalokivet ja kuin aavikkokukat, he ovat kadonneet huomaamatta. Jos heille olisi annettu tilaisuus, he olisivat myös menestyneet. Ihmiset olisivat lukeneet heidän tekonsa historiasta.

  Säkeet 17 – 20

  Heidän kohtalonsa kielsi: Eikä rajattu yksin

  Heidän kasvavat hyveensä, mutta heidän rikoksensa rajoitettu;

  Kieltivät vaeltaa teurastuksen kautta valtaistuimelle,

  Ja sulkea armon portit ihmiskunnalta,

  Tietoisen totuuden kamppailevia tuskia kätkeä,

  Sammuttaakseen nerokkaan häpeän punastumisen,

  Vai kasatakseni ylellisyyden ja ylpeyden pyhäkön

  Museen liekissä sytytetyillä suitsukkeilla.

  Kaukana hullun väkijoukon häpeällisestä riidasta,

  Heidän raittiit toiveensa eivät koskaan oppineet harhailemaan;

  Kaukana elämän viileästä laaksosta,

  He pitivät äänettömän tiensä tenorin.

  Vaikka näitä luita loukkauksilta suojellakseen,

  Joku hauras muistomerkki vielä pystytetty lähelle,

  Suuremattomilla riimeillä ja muodottomalla veistoksella koristeltu,

  Pyytää ohimenevää kunnianosoitusta huokauksella.

  Pähkinänkuoressa näiden säkeistöjen sisältö: kyläläiset eivät halunneet sekaantua petokseen ja vilppiin. He olivat rehellisiä ihmisiä ja halusivat elää yksinkertaista elämää. Niinpä he pitivät itsensä erossa kaupunkien ja valtakuntien hullusta väkijoukosta. He olivat uskollisia itselleen. He pitivät rauhasta ja rehellisyydestä. Silti heidän muistiinsa oli jäänyt merkkejä. Hautakivet olivat yksinkertaisia. Kieli oli tavallista. Mutta, heidän muistossaan on totuus.

  Säkeet 21 – 24

  Heidän nimensä, heidän vuotensa, kirjoittaa kirjaimeton muusa,

  Kuuluisuuden ja elegian paikan tarjoaa:

  Ja monta pyhää tekstiä hän ympärille sirottaa,

  Jotka opettavat maalaistalon moraalioppineen kuolemaan.

  Sillä kuka mykän unohduksen saaliiksi,

  Tämä miellyttävä ahdistunut olento koskaan luopui,

  Jätti iloisen päivän lämpimät piirit,

  Eikä heittänyt yhtään kaipaavaa, viipyilevää katsetta taakseen?

  Joidenkin herttaisten rintojen varaan jäävä sielu turvautuu,

  Joitakin hurskaita pisaroita sulkeutuva silmä vaatii;

  Ev’n haudasta Luonnon ääni huutaa,

  Tuhkassamme elävät aina totutut tulet.

  Sinulle, joka kunnioittamattomia kuolleita muistat,

  Kerrot näillä riveillä heidän taidottoman tarinansa,

  Jos sattumalta, yksinäisen mietiskelyn johdattamana,

  Joku sukulaissielun henki kysyy kohtaloasi,

  Kuolleet kyläläiset lepäävät tuntemattomina hautausmaalla. Myös tämä runo on kunnianosoitus heille. He elivät elämänsä moraalisesti. He kuolivat rakastavan ihmisen hoivissa. Ja, he sulkivat silmänsä rukoukset silmissä. Jonain päivänä joku ystävällinen sielu saattaa tulla ja uteliaisuudesta kysellä kuolleen perään.”

  Säkeet 25 – 29

  Ehkä joku harmaapäinen mies voi sanoa,

  ”Usein olemme nähneet hänet aamunkoiton piipahduksen aikaan

  Hätäisin askelin kasteet karkuun

  Aurinkoa vastassaan ylänköllä nurmikolla.

  ”Siellä tuon nyökkäävän pyökin juurella

  Joka vanhat upeat juurensa niin korkealle kietoo,

  Hän veltostuneena venytyisi keskipäivällä,

  Ja katselisi ohi puroa, joka poreilee.

  ”Kovin tuon metsän laidalla, nyt hymyillen kuin halveksuen,

  Mutt’ring harhailee hän,

  Muuten roikkuen, surullisen laihana,

  Kuin yksinäinen,

  Tai huolista hullu,

  tai toivottoman rakkauden ristiinnaulitsema.

  ”Eräänä aamuna kaipasin häntä tavallisella kukkulalla,

  Niityn varrella ja hänen suosikkipuunsa luona;

  Toinen tuli; eikä vielä puron varrella,

  Ei nurmikolla eikä metsässä ollut häntä.”

  Jos joku kysyy runoilijasta, joka lepää hautausmaalla, niin joku kylän asukkaista voi puhua hänestä. Vapaamielinen mies oli runoilija. Hän meni aamulla vuorille, seisoi joskus rantapuun alla. Sitten hän meni purolle. Sitä paitsi hän mutisi joskus mielikuvituksiaan. Kyläläinen sanoi, että hän kaipasi eräänä päivänä nähdä miehen. Runoilija oli kadonnut. Kyläläinen ei nähnyt häntä tavallisilla paikoillaan.

  Lähesty ja lue (sillä osaat lukea) maata,

  Kiveen haudattu tuon iäkkään orjantappuran alla.”

  Epiteesi

  Tässä lepää hänen päänsä maan sylissä

  Tuntematon nuorukainen onnen ja maineen edessä.

  Tiede ei paheksunut hänen vaatimatonta syntymäänsä,

  eikä melankolia merkinnyt häntä omakseen.

  Suuri oli hänen anteliaisuutensa ja vilpitön sielunsa,

  Taivas maksoi palkkioksi niin paljon:

  Hän antoi Mis’ry:lle kaiken, mitä hänellä oli, kyyneleen,

  Hän sai taivaasta (’t was all he wish’d) ystävän.

  Ei enempää etsi hänen ansioitaan paljastaa,

  Eikä vetää hänen heikkouksiaan kauhistuttavasta asuinpaikastaan,

  (Siellä ne yhtä lailla vapisevassa toivossa lepäävät)

  Isänsä ja Jumalansa helmassa.