Blues
Yksi amerikkalaisen musiikin kulmakivistä, 12-tahtinen blues tarjoaa lähes rajattomat mahdollisuudet harmoniseen vaihteluun.
Perusmuodossaan se käyttää vain sointuja I, IV ja V, mutta jazzmuusikot soittavat nykyään todennäköisimmin jonkinlaista muunnelmaa ”bebop-bluesista”, kuten Charlie Parkerin kappaleet, kuten ”Billie’s Bounce”, ”Now’s The Time”, ”Cheryl” ja ”Relaxin’ at Camarillo”, osoittavat.
Birdin ”Blues for Alice” -vaihdokset ovat vieläkin harmoonisesti tiheämpi reitti 12-tahtisen sekvenssikokonaisuuden läpi.
Useimmat klassiset straight-ahead jazz-albumit sisältävät ainakin yhden bluesin, ja lähes kaikki suuret jazz-säveltäjät ovat käsitelleet tätä muotoa.
Luettelo yleisimmistä blues-päistä
- Take The Coltrane (Duke Ellington)
- C Jam Blues (Duke Ellington)
- Things Ain’t What They Used To Be (Duke Ellington)
- Sandu (Clifford Brown)
- Bags’ Groove (Milt Jackson)
- Blue Monk (Thelonious Monk)
- Straight No Chaser (Thelonious Monk)
- Billie’s Bounce (Charlie Parker)
Molliblues on toinen, harvemmin kuultu muunnelma 12-tahtisesta muodosta. Esimerkkeinä mainittakoon ’Birks Works’ (Dizzy Gillespie) ja Mr. P.C. (John Coltrane).
Klassinen blueslevytys: Charlie Parker – Now’s The Time
Birdin kromaattisen bebopin ja ekspressiivisen blues-kielen sekoitus on ristiriidassa nuoren Miles Davisin hillitymmän ja diatonisemman lähestymistavan kanssa.
Moderni blues-tallennus: Jochen Rueckert Quartet feat. Melissa Aldana
Rhythm changes
Bluesin jälkeen ”Rhythm changes” on seuraavaksi yleisin muoto jazzissa.
Termi viittaa sävelmiin, jotka perustuvat George Gershwinin kappaleen ”I Got Rhythm” harmoniaan. Siinä on 32-tahtinen AABA-muoto, jossa A-osat ovat yleensä B-duuri-sävellajissa ja silta, joka sisältää dominanttisointujen jakson. (Itse asiassa ”I Got Rhythm” -kappaleessa on viimeisessä A-osassa ylimääräinen kahden tahdin mittainen merkintä, mikä tekee kappaleesta 34-tahtisen, mutta useimmissa Rhythm Changes -kappaleissa tätä ei ole).
Kuuluisia rhythm changes -muotoon perustuvia jazz-sävelmiä
Muotoon perustuvia kuuluisia sävelmiä on lukemattomia, mm:
- Oleo’ (Sonny Rollins)
- Moose The Mooche (Charlie Parker),
- Ow (Dizzy Gillespie)
- Cottontail (Duke Ellington)
- Rhythm-a-Ning’ (Theloniou Monk)
Kuten myös blues, rhythm changes tarjoaa soittajille mahdollisuuden vihjata useita harmonisia vaihtoja, erityisesti A-osien kautta kulkevia lukuisia reittejä, ja sitä käytetään usein nopeatempoisina numeroina, joissa soittajat voivat venyttää musiikillisia lihaksiaan tai ”taistella” muiden soittajien kanssa.
Monissa rytminvaihdoksissa, kuten ’The Eternal Triangle’ (Sonny Stitt), ’Straight Ahead (Kenny Dorham) ja ’Dizzy Atmosphere’ (Dizzy Gillespie), hyödynnetään vaihtoehtoista, kromaattisesti laskevaa siltaa.
Klassikkonauhoitus: Miles Davis – Oleo
Tältä vuonna 1956 ilmestyneeltä Relaxin’ With The Miles Davis Quintet -albumilta löytyvässä otoksessa kuullaan upea John Coltranen soolo, joka on täynnä arkkityyppistä Rhythm changes -sanastoa.
Mielenkiintoisen vertailun tarjoaa Milesin vuonna 1954 tekemä tallennus samasta kappaleesta Bags’ Grooven levyltä, jossa on enemmän tenoristista loistokkuutta säveltäjältään Sonny Rollinsilta.
Moderni äänitys rytmimusiikista: Joshua Redman/Brad Mehldau – Oleo
Autumn Leaves
Alun perin ”Les Feuilles Mortes” -nimellä kulkenut ranskalaislaulu sai englanninkieliset sanat ja uudelleennimityksen Johnny Mercerin toimesta, ja se on yksi välittömästi tunnistettavimmista jazz-standardeista, sillä se on levytetty kaupallisesti yli 1000 kertaa!
Se tarjoaa loistavan johdatuksen jazzin keskeiseen harmoniaan, sillä se perustuu suurelta osin pitkiin (yksi sointu per tahti) II-V-I-progressioihin sekä duurissa että mollissa, jotka ovat luultavasti yleisimmin käytettyjä kadensseja jazzissa.
Klassinen äänite: Cannonball Adderley – Autumn Leaves
Albumilta Somethin’ Else tämä on toinen klassinen jazzstandardiversio, jossa Miles Davis on mukana. Tämä klassinen Blue Note -sessio oli yksi trumpetistin viimeisistä sideman-esiintymisistä, ja Cannonball Adderleyn tyly, bluesahtava soolo on yksi hänen tunnetuimmista.
Moderni äänite: Keith Jarrett – Autumn Leaves
Tämä Keith Jarrett Trion soittama suositeltava versio Autumn Leavesista julkaistiin osana Tokyo ’96 -livealbumia. Lisää hänen legendaarisista live-julkaisuistaan ECM:llä löydät täältä.
All The Things You Are
Jerome Kern vihasi tunnetusti jazzmuusikoita, jotka tulkitsivat ja improvisoivat hänen huolella laadittujen teatterilaulujensa päälle.
Hänen epäonnekseen monista hänen sävellyksistään on tullut jazz-standardeja (muun muassa ”Smoke Gets in Your Eyes”, ”The Way You Look Tonight” ja ”Long Ago and Far Away”), mutta ”All The Things You Are” on erityinen suosikkini.
Sen yllättävät harmoniset siirtymät ja matka useiden sointukeskusten halki tekevät tästä kappaleesta haasteen improvisoijille, etenkin muihin yksinkertaisempiin amerikkalaiseen laulukirjaan (Simple American Songbook) verrattuna.
Se sisältää paljon klassisia jazz-kadensseja, kuten nopeita (kaksi sointua per tahti) ja pitkiä (yksi sointu per tahti) II-V-I:tä, joihin voit tutustua tarkemmin täällä.
Kappale esiintyi alunperin Kernin musikaalissa Very Warm For May, joka oli muuten jonkinlainen floppi.
’All the Things You Are’ -kappaleen sointumuutosten päälle kirjoitetut melodiat
- Ablution (Lennie Tristano)
- Prince Albert (Kenny Dorham)
Klassinen äänitys: Dizzy Gillespie – All the Things You Are
Tämä vuoden 1945 tallenne sisältää Gillespien kuuluisan johdannon, josta on sittemmin tullut kappaleen vakio-osa.
Jos et ole kuullut sitä aiemmin, kuuntele nuoren Michael Jacksonin hieman yllättävää esitystä kappaleesta vuonna 1973.
Moderni versio All The Things You Are – Dick Oatts
Giant Steps
John Coltrane omaksui 1960-luvulla etsivän modaalisen jazzin, jossa hän tutki yhtä sointua tai asteikkoa pitkiä aikoja A Love Supreme -albumeilla.
Mutta välittömästi ennen tuota ajanjaksoa Coltrane kokeili musiikkia, joka nopeasti etenevine sointuvaihdoksineen ja kolmosissa liikkuvine avainkeskipisteinä oli melkeinpä vastakohta tälle lähestymistavalle.
Giant Steps kuulostaa lähes tekniseltä harjoitukselta, ja se on kuuluisa siitä, että se on vaikea soittaa: jazzmaailma ei varmasti ollut kuullut mitään vastaavaa, kun Coltrane levytti kappaleen vuonna 1959 (vaikka ”Moment’s Notice” ja ”Lazy Bird” Coltranen vuoden 1957 Blue Train -levyltä jossain määrin enteilevätkin sitä).
Muita kappaleita, joissa käytetään ’Coltrane-muutoksia’
- Countdown (perustuu jazz-standardiin Tune Up)
- Satellite (perustuu jazz-standardiin How High The Moon)
- 26-2 (perustuu bebop-klassikkoon Confirmation)
’Coltrane-muutoksia’ voidaan soveltaa myös tavallisiin II-V-I-kadensseihin harmonisina korvikkeina. ’Giant Steps’ on luultavasti epätodennäköisempi soitettava keikalla tai jamisessiossa kuin muut tämän listan jazz-standardit, mutta käytännössä kaikki huippumuusikot ovat nykyään opiskelleet sitä jossain vaiheessa, ja jos pystyy rakentamaan vahvoja melodioita tuollaisen nopean ja hankalan sointusekvenssin päälle, on valmis melkein mihin tahansa.
Klassikkotallenne: John Coltrane – Giant Steps
Alkuperäisellä, klassikkonauhoituksella vuodelta 1959 tenorisaksofonisti repii muutoksia läpi.
Moderni Giant Steps -versio – Kenny Garrett (Triology)
So What/Impressions
Viisikymmentäluvun lopulla muusikot alkoivat kokeilla modaalista jazzia. 1950-luvun lopulla bebopin toiminnallisemmasta harmoniasta (joka perustui pitkälti II-V-I-kadensseihin) luovuttiin sointujen ja vastaavien asteikkojen hyväksi, jotka pysyivät usein staattisina pitkiä aikoja, ennen kuin siirryttiin toisiin, mahdollisesti toisiinsa liittymättömiin sointuihin ja asteikkoihin.
”So What”, Kind of Bluen – kaikkien aikojen myydyimmän jazzalbumin – avausraita on edelleen klassinen esimerkki tästä. Siinä on tyypillinen 32-tahtinen AABA-muoto, jossa A-osissa käytetään d-dorialaista asteikkoa, joka nousee puolisävelaskeleen verran es-dorialaiseen asteikkoon.
’So What’ ei oikeastaan soiteta standardien keikoilla kovinkaan usein – kenties siksi, että se tuntuu liikaa siltä, että kävelisi pyhällä maaperällä – mutta se on erinomainen johdatus modaalisen improvisaation vaatimaan erilaiseen lähestymistapaan.
John Coltranen kappaleessa ’Impressions’ on samat soinnut ja muoto, mutta erilainen melodia, ja se soitetaan yleensä nopeammalla tempolla.
Klassinen äänite: Miles Davis – So What (kappaleesta Kind of Blue)
Jimmy Cobbin kuuluisan symbaalin rysähdyksen auttamana Milesin soolo on täydellinen: viileä, melodinen ja hänen tavaramerkkinsä tilan käyttöä esittelevä.
Moderni äänite: Dave Stryker feat. Chris Potter – Impressions
Tämä suositeltava moderni versio on Dave Strykerin Messin’ With Mister T -albumilta.
Body and Soul
Body and Soul on yksi jazzin soitetuimmista ja levytetyimmistä balladeista. Se on Johnny Greenin vuonna 1930 säveltämä laulu vastikkeettomasta rakkaudesta, joka on niin laulajien kuin soittajienkin suosikki.
Tavanmukaisesti soitettu D-duuri, se moduloituu puoli askelta ylöspäin aloittaakseen sillan D-duurissa. Se on harmonisesti melko tiheä, ja sointuja tulee koko ajan tiheästi ja nopeasti. Coltranen säestyksellinen sovitus soveltaa ”Coltrane-muutoksia” siltaan, ja Freddie Hubbardin versio (Here To Stay -levyltä) lisää myös harmonisen käänteen.
Klassikkonauhoitus: Coleman Hawkins – Body and Soul
Hawkins tuskin viittaa melodiaan tällä kuuluisalla vuoden 1939 äänitteellä, mutta hänen erittäin kromaattinen improvisaationsa ennakoi bebopia.
Modern Body & Soul-tallennus – Lionel Loueke
Cherokee
’Cherokee’ nähdään usein jonkinlaisena koetinkivenä aloitteleville jazzmuusikoille kahdesta tärkeästä syystä.
Ensiksikin se soitetaan tavallisesti nopeasti, monissa versioissa tahdinopeus on yli 300 lyöntiä minuutissa. Toiseksi silta käy läpi useita vähemmän tuttuja äänensävyjä, joita pidetään ”vaikeampina”, aloittaen pitkällä II-V-I:llä B-duuriin, joka on puolen askeleen verran ylempänä kotiavaimesta B-duurista, ja laskeutuen sävyissä siitä alaspäin.
Sillan kirjoitti brittiläinen bändinjohtaja ja lauluntekijä Ray Noble vuonna 1938, ja se on 64 tahdillaan kaksi kertaa pidempi kuin useimmat tavalliset kappaleet. Charlie Parkerin ”Ko-Ko” ja Jimmy Raneyn ”Parker 51” perustuvat molemmat sen sointusekvenssiin.
Klassinen Cherokee-levytys: Clifford Brown ja Max Roach
Levyltä Study in Brown ja sisältäen Brownin kuuluisan trumpettisoolon ja lopun, josta on nyt tullut melkein vakio, tämä on klassista hard bopia vauhdikkaasti.
Moderni äänitys: Christian McBride – Cherokee (from Out Here)
Take The ”A” Train
Tämä Billy Strayhornin vuonna 1939 säveltämä suosittu standardi oli Duke Ellingtonin orkesterin tunnusmusiikki.
Nimellä viitataan New Yorkin metrolinjaan, joka oli tuolloin uusi. Yleensä soitetaan C-duurissa, ja jokaisen A-osan kolmas ja neljäs tahti tarjoavat mahdollisuuden harjoitella ”sekundääristä dominanttiasi” (dominantin dominantti – tässä tapauksessa D-seitsemännen soinnun dominantti, joka on G:n dominantti, joka on C:n dominantti) kieltäsi, jota korostaa melodian terävä 11:s.
Plussapisteitä saa täältä, jos opettelet ”huutokuoron”.
Klassinen Take the ”A” Train -tallenne: Duke Ellington and His Famous Orchestra
Tämä on ensimmäinen instrumentaalitallenne vuodelta 1941. Vuoden 1952 Ellington-versiossa on Betty Rochen laulukuoro.
Moderni äänitys: Ehud Asherie – Take the ”A” Train
Blue Bossa
Tämä Kenny Dorhamin sävellys, joka on jamisessioiden suosikki, yhdistää bossa novan rytmin hard bop -harmoniaan.
Se on suhteellisen lyhyt 16-tahtinen, joten sen pitäisi olla melko helppo muistaa, ja se tarjoaa mukavaa harjoittelua pitkillä II-V-I-kadensseilla sekä duuri- että molli-sävelissä, ja melodian eri kohdissa on vihjailtu muunnettu asteikkoharmonia.
Klassinen äänite: Joe Henderson – Blue Bossa
Page One, Hendersonin debyytti bändinjohtajana, on myös yksi monista klassisista yhteistyöstä trumpetisti Kenny Dorhamin kanssa. Myös McCoy Tyner on mukana loistavalla setillä.
Moderni versio Blue Bossasta – Marcus Printup
Kiitos lukemisesta, ja toivottavasti tämä lista sai sinut löytämään (tai löytämään uudelleen) hienoja versioita näistä jazzstandardeista.