Sana ’deskriptiivisestä’ ja ’preskriptiivisestä’ määrittelystä

Kutsumme sanaa niin kuin me sen näemme.

Verkkosisältöjemme lukijat saattavat toisinaan törmätä kahden leksikografian peruskoulukunnan vastakkainasetteluun: deskriptiivismiin ja preskriptiivismiin. Me Merriam-Websterissä kannatamme deskriptiivistä lähestymistapaa – eli kirjoitamme määritelmiä, jotka kuvaavat tai, jos niin halutaan, heijastavat sitä, miten englannin kielen kirjoittajat ja puhujat todellisuudessa käyttävät sanoja. Prescriptivismi taas on lähestymistapa, jossa yritetään määrätä (joidenkin mielestä suositella tai jopa sanella), miten sanoja pitäisi käyttää. Puhtaasti määräävässä sanakirjassa ei otettaisi huomioon elävän kielen käyttöä, vaan sen sijaan tukeuduttaisiin käsityksiin ”oikeellisuudesta”, jotka on esitetty ”säännöissä”, jotka prescriptivistien mielestä pitäisi määrätä kielelle.

Lisäksi kaikki sanakirjat voidaan luokitella deskriptiivisiksi tai preskriptiivisiksi, ja jotkut pyrkivät olemaan molempia. Kuvaileva sanakirja on sanakirja, joka pyrkii kuvaamaan, miten sanaa käytetään, kun taas preskriptiivinen sanakirja on sanakirja, joka määrää, miten sanaa tulisi käyttää. Esimerkiksi kuvaileva sanakirja voi määritellä aavikon paikaksi, jossa on vähän vettä, kuten Sahara, kun taas määrittelevä sanakirja voi määritellä sen paikaksi, jossa sataa keskimäärin alle 10 tuumaa vuodessa, jolloin arktinen ja antarktinen alue olisivat aavikoita, koska kummassakaan ei sada niin paljon, vaikka molemmissa on paljon vettä, joka sattuu olemaan jäätynyttä. Kuvailevat sanakirjat ovat yksimielisempiä kuin määräävät sanakirjat…..
– Martin Naparsteck, Honesty in the Use of Words, 2005

Käytön tutkimuksessa on kaksi päälähestymistapaa: preskriptiivinen ja deskriptiivinen. Prescriptivismiin kuuluu sääntöjen asettaminen niiden toimesta, jotka väittävät tuntevansa kielen erityisen hyvin tai tuntevansa sen. Prescriptive neuvot ovat yleensä konservatiivisia, ja muutoksiin suhtaudutaan epäluuloisesti tai jopa halveksuen. Deskriptiivisyyteen kuuluu objektiivinen kuvaus siitä, miten kieli toimii, kuten on havaittu kielen todellisissa esimerkeissä. Deskriptiivinen neuvonta – melkeinpä oksymoroni – sanan tai rakenteen hyväksyttävyydestä perustuu yksinomaan käyttöön. Jos sana tai ilmaus ei esiinny huolellisessa tai virallisessa puheessa tai kirjoituksessa, hyvä deskriptiivinen käytäntö edellyttää tämän tiedon ilmoittamista.
– Jesse Sheidlower, The Atlantic, joulukuu 1996

Sanakirjat, jotka tallentavat ja luetteloivat kieltä, eivät siis voi koskaan olla määrääviä, vaan niiden on aina oltava täysin kuvailevia ja kerrottava kielestä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla.
– Simon Winchester, The Meaning of Everything, 2003

Miten deskriptiivisyys toimii

Deskriptiivisen leksikografin tehtävänä on kirjata ylös sanojen olemassaolo elävässä kielessä ja löytää ja määritellä, miten niitä käytetään etsimällä niitä kielellisistä korpuksista (korpus on korpuksen monikko, sana, joka tarkoittaa hakukelpoista tekstitietokantaa). Kielen korpuksista leksikografi saa määrittelytyönsä pohjaksi sanojen käyttöä koskevia todisteita, myös sellaisia sanoja, joita jotkut ihmiset saattavat pitää virheellisinä tai paheksuttavina.

Tapauksissa, joissa tiettyä sanaa väheksytään laajalti (esimerkiksi ain’t ja irregardless), kuvailevalle sanakirjakonsultille annetaan ohjeita, joissa kerrotaan, että sanan käyttö saatetaan ottaa vastaan epäsuotuisasti. Sanan irregardless kohdalla on kappale, jossa todetaan, että sanan käyttöä vastustetaan edelleen huomattavasti, ja jopa kehotetaan lukijaa käyttämään sen sijaan sanaa regardless, mikä on niin lähellä sitä, että sanakirjoissamme voitaisiin antaa käyttöohje.

Kielen kuvailijoina pyrimme antamaan puolueettomia ja tarkkoja raportteja siitä, miten sanoja käytetään nykyään ja miten niitä käytettiin aiemmin. Olemme englannin kielen kronikoitsijoita, emme reseptivistejä, ja jaamme mielellämme havaintomme kanssasi.

Jaa