Black Panther on kehittynyt kulttuuri-ilmiöksi, jonka me kaikki ennustimme sen olevan, ja vaikka jotkut meistä eivät ole vielä päässeet osallisiksi kaikesta sen loistokkuudesta – aikajanoille räiskyneitä todisteita on vaikea ohittaa.
Luulimme nähneemme, mitä monimuotoisuus voi saada aikaan muissa blockbustereissa, kuten Fast-franchisessa – joka rehellisesti sanottuna ei ole niin ”monimuotoinen” kuin se mainostaa olevansa, kun ottaa huomioon hämmästyttävän tosiasian, että yhtään Tyresen kaltaista tummaihoista mustaa naista ei ole koskaan valettu joko yhdeksi jengin jäseneksi tai edes statistiksi.
Mutta – nyt meillä on kaikkien tähtien supersankarileffa, joka kerryttää edelleen helvetisti lipputuloja sekä kotimaassa että ulkomailla, ja parasta on epäilemättä naiset, jotka tekevät historiaa tavalla, joka herättää ylpeyden ja järkytyksen sekalaisia tunteita.
Ylpeyttä – koska tummaihoisena naisena, jolla on villatukka ja leveä nenä – en malta odottaa, että saan kokea iloa ja vahvistusta siitä, että saan todistaa, kuinka valkokangas täyttyy kuvista, jotka edustavat estetiikkaani – ilman suodattimia tai satunnaisia esiintymisiä.
Shokki – siitä, että on kestänyt näin kauan todistaa, miten monipuolisia, viehättäviä ja elinkelpoisia tummaihoiset naiset voivat olla, jos vain tilaisuudet tarjoutuisivat studiopäälliköille – jotka ovat vuosikymmeniä vältelleet ”riskitekijää”, joka liittyy näyttelijäkaartin valintaan – jotka eivät tuota varmuutta kannattavista investoinneista, jotka heidän valkoihoiset kollegansa luonnostaan herättävät henkiin.
Valkoihoisten näyttelijäkaartin sallitaan aloittavan aloittelevassa kehitysvaiheessa, ennen kuin he ehtivät kypsyä pääosan esittäjän asemaan. Julia Robertsista Emma Stoneen – me kaikki olemme perehtyneet heidän vaatimattomasti palkitsevien uriensa alkuaikoihin – ennen kuin elämänsä tähtirooli nostaa heidät alan huipputuottajien kullanhohtoiseen rekisteriin.
Mustat näyttelijättäret eivät ole läheskään yhtä onnekkaita.
Ja niiden, jotka ikään kuin pääsevät lähelle siunattua urakehitystä – on oltava tarpeeksi monitulkintaisia antaakseen pääosan esittäjilleen itseluottamusta – säilyttääkseen miehisyytensä. Kaksoisrotuinen tai lähellä sitä on ainoa vaihtoehto – erityisesti mustille pääosanesittäjille kuten Denzel Washington, Will Smith, Idris Elba, David Oyelowo, jne.
Nämä näyttelijät ovat innokkaita saamaan parikseen valkoisia näyttelijättäriä (se edistää uraa) – mutta jos se ei ole kortilla – heidät valitaan yleensä vastapuolelle ihania naisia, jotka sopivat malliin Paula Patton, Eva Mendes, Gugu Mbatha-Raw, Thandie Newton, Sanaa Lathan, jne. Ei ole mitään väärää siinä, että näitä näyttelijättäriä käytetään romanttisiin komedioihin tai mihin tahansa muuhun, mikä sopii ihastuttavan voimakastahtoiselle kaunottarelle – joka on tarpeeksi kiehtova saadakseen pääosanesittäjänsä pyörryksiin.
Mutta – vuosien varrella on käynyt selväksi, että jopa elokuvissa, jotka ovat mustien tekijöiden tuottamia, noudatetaan tätä käytäntöä, jonka mukaan näyttelijättäret valitaan tarkoituksellisesti paljon pääosanesittäjää vaaleammiksi – ikään kuin tummempi näyttelijätär horjuttaisi yhteensopivuuden tasapainoa.
Ja mustat näyttelijät näyttävät noudattavan tätä ajattelutapaa – mikä lisää tummaihoisten näyttelijättärien johdonmukaista poissulkemista – elleivät he ilmentäisi rooleja, jotka vaativat jotain muuta kuin upean haavoittuvaisuutta ja viehättävyyttä.
Näyttelijä Will Smith – joka on matkalla kohti ikonin asemaa – saa harvoin vastanäyttelijäksi mustan näyttelijättären, joka sopii kuvaukseen ”tavallisesta mustasta tytöstä” – ilman keveyttä, ”melkein valkoisuutta” ja profiilia, joka viittaa eksoottisuuden tasoon, joka antaa mustille miehille heidän kaipaamaansa validointia. Regina King (Enemy of the State) ja Vivica A. Fox (Independence Day) ovat ainoat ”mustat näyttelijättäret”, jotka ovat jakaneet valkokankaan Smithin kanssa romanttisessa ominaisuudessa.
Englantilaisella sydäntensyöjällä Idris Elballa on hieman Smithiä rohkaisevampi ennätys – mitä tulee elokuvien naispääosiin – mutta hänen roolihahmonsa brittiläisessä rikosnäytelmässä – Luther – on häikäisevän ailahtelevainen erakko, joka himoitsee vain ei-mustia naisia.
Brittiyleisön näyttää olevan vaikea sisäistää kahden mustan pariskunnan todellisuutta televisiossa – ja ainoa vaihtoehto on yhdistää mustat brittinäyttelijät brittiläis-intialaisiin näyttelijättäriin tai mieluiten oletusarvoisesti valkoisiin näyttelijättäriin.
Siten rikosetsivä John Lutherilla on molempien maailmojen parhaat puolet – sillä hän on naimisissa intialaisen naisen kanssa ja samalla hänellä on silmäilevä katse salaperäiseen valkoiseen naiseen. Tummaihoinen musta nainen, jonka parina hän on – on ärsyttävän näkymätön ja toimii vain tiedonvälitysalustana.
Nyt kun Black Panther on nyt muotia – odotetaan, että Lupita Nyong’o ja Danai Gurira (The Walking Dead) – jotka molemmat ovat tummaihoisia näyttelijättäriä, joilla on mahtava lahjakkuusvalikoima – lopultakin rikkovat tavan järjestelmästä, joka on toiminut heitä vastaan aivan liian kauan.
Nyong’o – joka nappasi Oscarin parhaan naissivuosan kategoriassa ikimuistoisesta suorituksestaan 12 Years a Slave -elokuvassa vuonna 2014 – on pitänyt kiirettä sen jälkeen – mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hänen näkyvyytensä vastaa sitä, mitä hänen valkoihoiset kollegansa olisivat keränneet – jos he jakaisivat hänen palkintosijansa.
Hänen valovoimainen tumma iho ja piirteet, jotka eivät kätke hänen kenialaista perintöään – eivät välttämättä ole ihanteellinen yhdistelmä erittäin halutulle näyttelijälle, jolla on maailmanlaajuista vetovoimaa. Ja vaikka hänen viimeisimmän projektinsa valtava menestys – on melkein vaikea ennustaa, hyötyykö Nyong’o viimeisimmän hittinsä näkyvyydestä – ja tämä tosiasia juontaa juurensa myös kolorismikysymykseen, joka vaivaa värillisiä ihmisiä armottomalla raivolla.
Kun sosiaalisen median käyttäjät – pääasiassa mustat naiset – jakavat tyytyväisyyttään katsellessaan, kuinka mustia naisia juhlitaan tavalla, joka on suorastaan historiallinen – Nyong’o nousee melko usein esiin, kun hänen malliaan ylistävät ne, jotka eivät tarvitse vakuuttelua hänen ilmeisestä kauneudestaan.
Käyttäjät, jotka eivät ole ihan vakuuttuneita – ovat enimmäkseen mustaihoisia miehiä – jotka eivät suostu julkisesti tunnustamaan Nyong’o:n sujuvaa tyylikkyyttä kantavia ainutlaatuisen hienostuneita piirteitä. He mieluummin vähättelevät hänen ulkonäköään tai käyttävät sanoja ja fraaseja, kuten ”ruma” tai ”liian tumma” – keinona selittää vastenmielisiä taipumuksiaan.
Inhoan tämän paskan jakamista – mutta tässä se nyt tulee:
Tummaihoiset naiset joutuvat kamppailemaan syrjäytymisen ja suoranaisen hylätyksi tulemisen kanssa – omassa yhteisössään, koska kolorismi on edelleen kukoistavaa valuuttaa. Tämä tapa hylätä omamme – sen hyväksi, mitä orjamestarimme vaalivat, on todiste siitä peruuttamattomasta vahingosta, jonka tuo eeppisen traaginen ajanjakso jätti meille perinnöksi.
Sen seurauksena – rituaali, jolla tummaihoiset ihmiset säädellään merkityksettömyyden sfääriin, perustuu käsitykseen siitä, että emme ole runsaan näkyvyyden arvoisia valitettavien rajoitustemme vuoksi.
Tummaihoisten näyttelijöiden ennuste saattaa parantua sellaisen elokuvan uskomattomalla menestyksellä, joka ylistää heitä sen sijaan, että vähättelee heidän ylivertaisia voimavarojaan. Mutta se tulee olemaan tuskallisen hidas prosessi, joka ei todennäköisesti toteudu meidän elinaikanamme. On vaikea valmistautua siihen, että romanttisissa komedioissa – joissa tummaihoinen näyttelijätär on omituinen – joutuu sellaisen kosijan syliin, joka ei ole mukavasti tummempi kuin hän itse.
On helvetin helppo kuvitella – mutta ellei esteitä kaadeta, jotta saadaan tilaa laajemmalle ja terveemmälle lähestymistavalle roolitukseen – geneerinen kaava – joka on jo olemassa – kukoistaa edelleen.
Sillä välin voimme pysyä istuimemme reunalla nauttiessamme Black Pantherin juhlallisuudesta ja allekirjoittaa täysin sen, mitä se voisi ilmentää, kunhan kieltäydymme pinnallisuudesta – joka estää meitä riisumasta harhaanjohtavia silmälaseja – jotka pitävät meitä panttivankeina ja huijaavat meitä ostamaan valheen – joka on naamioitu jalokiveksi siitä, mitä me olemme ja miksi sillä on niin helvetin paljon väliä.
Se alkaa kotona.
Se alkaa siitä, että rakastamme itseämme ja hylkäämme ajatuksen siitä, että piilottelemme traumojamme sellaisten naisten syliin, joita meitä opetetaan vaalimaan herkällä röyhkeydellä – samalla kun naisia, jotka todella ansaitsevat tuon hellästi rakastavan huolenpidon, pahoinpidellään verbaalisesti halventavalla julkisuudella – jota ruokkii turha viha.
Kunnes blockbuster-elokuvasta, jonka pääosassa on tummaihoinen nainen, jonka annetaan itkeä ja tuskailla normaalisti, kun häntä jahtaavat miehet, jotka eivät voi päästää häntä menemään – tulee maailmanlaajuinen hitti – meidän on edelleen tartuttava jäänteeseen siitä, mitä ensimmäisen maailmanlaajuista kunnioitusta herättäneen mustan elokuvan naiset ovat kyenneet saavuttamaan virheettömällä toteutuksella.
Kaikki katseet kohdistuvat lopulliseen palkintoon – ja mustana naisena, jolla on sileä tumma iho – olen enemmän kuin valmis, kun se saapuu.